Minulla on
Kananhidon käsikirja vuosimallia 1951 (kolmas, uusittu ja laajennettu painos), kirjoittajina Jaakko Kivi, Kaarlo Hänninen ja Ilmari Poijärvi. Siinä suomalaista maatiaiskanaa muistetaan seuraavalla tekstillä:
Suomalaista maatiaiskanaa ei vielä suuressa maailmassa tunneta. Sille ei ole vielä yleisesti hyväksytty varmoja rotutuntomerkkejäkään eikä värivaatimuksia. Sen on luonto kehittänyt sellaiseksi kuin se on, vaatimattomaksi ulkoasultaan ja tuotannoltaankin. Vasta viime aikoina sitä on alettu vähin erin jalostaa. Kartanoiden kanatarhoista se on saanut väistyä tuottavampien tieltä. Metsäkulmien pieneläjillä se on säilynyt puhtaimpana. Etelä-Pohjanmaalla, Pohjois-Satakunnassa ja Savossa sitä vielä enimmän tavataan.
Rotuselitys.
Ulkonäkö terhakka, ei kovin ryhdikäs kuten maatiaiskanat yleensä, hyvä lentämään ja tappelemaan.
Kukko.
Pää pieni, mutta suhteellinen.
Nokka kaareva, väriltään harmaa.
Harja sileä, pysty ja sahalaitainen, hiukan sivulle kallistuva, mutta jalostamalla voitaisiin luultavasti saada aivan pystyksi.
Korvalehdet pienet, harmaat.
Leukaheltat melkein pyöreät, pienehköt.
Silmät punaiset.
Kaula kaareva, keskipituinen.
Vartalo pyöreähkö; selkä vähän pyrstöön päin kallistuva.
Rinta leveä, samoin hartiat ja niille valuu tuuhea kaulus.
Pyrstö pysty, leveä ja pitkien, kauniisti kaartuvien laulusulkien koristama.
Siivet suuret, lepoasennossa tiukasti sivuille puristetut.
Väri. Yleisväri ruskea, vaihtelee vaaleasta tummanruskeaan.
Kaulus punainen; pyrstö musta ja laulusulissa metallikiilto.
Yleiset ominaisuudet.
Maatiaiskanamme ei ole suurituotantoinen, mutta se ei hoitajalta paljon vaadikaan. Tuontanto voi parhaissa tapauksissa kohota jopa yli 200 munan, mutta on kuitenkin yleensä tuntuvasti alhaisempi. Munan paino vaihtelee tavallisesti 45-55 g välillä.
Maatiaskana on erittäin ahkera ravinnon etsijä ja hyvä poikasten emo. Se kestää erinomaisen hyvin kylmää eikä ole taudeille altis. Liha on mehuton.
Kukko painaa 2-3 kg, kana 1½-2,25 kg (kaksi ja yksineljäsosaa).
Kuten edellä kerrotuista ominaisuuksista selviää, ei maatiaiskanamme vielä ole edullinen tuotantoeläin, mutta monien hyvin ominaisuuksiensa vuoksi se sopii jalostuksen perustaksi. Sopivasti risteyttämällä jonkin tuottavan rodun kanssa ja linjasiitosta
jatkaen voisi siitä kehittyä oloihimme sopiva tuotantokana. Mahdollisesti suorastaan jalostamallakin, jos kantaeläimiksi valitaan aina parhaat ja pidetään huolta veren uusimisesta hankkimalla siitoskukkoja toisista karjoista. Pitkäaikainen sukusiitos on luultavasti huonontanut maatiaiskanaammekin niin kuin ennen muitakin kotieläimiämme.
Meillä on jo jonkin verran kokeiltukin maatiaiskanojen risteytyksellä. Maanviljelyneuvos Hilden-vainaja
on aikoinaan risteyttänyt maatiaiskanoja Plymouth-Rock -kukoilla noin 20 vuoden aikana ja saanut syntymään kiitetyn rotumuunnoksen ("Osaran kanakanta"), mutta håänen kuoltuaan se kuuluu hävinneen.
Vuodesta 1924 alkaen on maanviljelijä Erkki Tiitola asianharrastuksesta kasvattanut pientä määrää maatiaiskanoja. Kun suurin osa niistä oli mustia, varsinkin Pohjois-Hämeestä ja Pohjois-Satakunnasta kotoisin olevat, hän valitsi kiiltävän sinimustan värin perusväriksi. Tuotanto-ominaisuuksia on jatkuvasti kehitetty pitäen erikoisesti silmällä hyviä laiduntaipumuksia ja runsasta tuorerehun käyttöä. Tämän kannan munintataipumuksia osoittaa mm. vuoden 1935 tulos Munintatarkastusasemalla; III-sija, keskituot. 226,8 kpl 13,881 g.
Ruskeata maatiaiskanaa jalostivat meillä aikanaan tohtori Oiva Jääskeläinen ja maanviljelijä Vihtori Kosola, molemmat jo vainajia.
En tiedä valottiko tää nyt mitään tai oliko tästä hyötyä, mutta laitoinpahan nyt ajatelmia viiskytluvun kananpidosta.
Toi kirja on muuten oikea aarre!
Voin samalla kysästä niitä alkujuuria.
