Tämä tarina on tosi. Kirjoitin tapauksen sadun muotoon vuonna 2016 erään ystäväni - myöskin meitä kanaihmisiä - piristykseksi, kun hän oli vakavasti sairas. Ystäväni on sittemmin onneksi parantunut. Jos M satut käymään täällä Muniksessa ja huomaat tämän, terkkuja!
Mutta itse tarinaan.
KUKKO, JOKA EI HALUNNUT MENNÄ OJAN YLI
Olipa kerran kukko nimeltä Alvin. Sitä kutsuttiin myös nimellä Jack Sparrow, koska se oli siro, korea ja vähän hömelö. Viime kesänä, eräänä helteisenä myöhäisiltapäivänä, Alvin ja kolme kanarouvaansa vaeltelivat vapaana niityllä ja lähtivät ihan uuteen suuntaan. Ne painelivat kanatarhan vierestä hups vain ojan yli ihanalle, varjoisalle peltotielle. Siellä ne viihtyivät aina siihen saakka, kunnes aurinko alkoi laskea. Kanat totesivat: ”Kas, alkaa olla iltapalan aika, nukuttaakin jo.” Ne hyppäsivät takaisin ojan yli tarhan nurkalle, kiersivät kulman ympäri ja sisälle tarhaan. Alvin oli uppoutunut etsimään sammakoita ja kastematoja. Äkkiä se huomasi, että kanat ovat jo tarhassa kapuamassa tikkaita ylös sisälle. Alvinille tuli kiire. Se lähti kohti tarhaa. Mutta edessä olikin oja! Aivan liian iso oja, että siitä MITENKÄÄN voisi mennä yli. ”Mistä sitä voi tietää, mitä siellä ojanpohjan varjoissa lymyää!” sanoi Alvin. Menin sen luo ja kutsuin ja maanittelin kukkoa. ”En voi tulla”, sanoi Alvin. ”Se on Suuri ja Vaarallinen oja.” Se venytteli kaulaansa, mutta ei halunnut tulla ojan yli. Sanoin sille: ”Tulisit nyt, pääsithän sinä sinne mennessäsikin ojan yli.” ”Mutta silloin kun en huomannut sitä, se ei ollut vaarallinen!” sanoi Alvin ja otti mukavan asennon ja pani silmät puolittain kiinni. ”Jään tähän nukkumaan, koska aurinko laskee enkä pääse kotiin.” se sanoi.
Päätin sitten, että lähden vähäksi aikaa pois. Kyllä yksinäisyys ja laskeva aurinko saisivat kukon rohkaistumaan ja kanojensa viereen nukkumaan. Kävin kaikessa rauhassa muualla, oikein viivyttelin. Kun palasin takaisin, kukko oli täsmälleen samassa paikassa ja samassa asennossa kuin aiemminkin. Piti keksiä toinen ratkaisu. Arvostaan tarkka Alvin ei ollut niitä kukkoja jotka suostuvat kanniskeltaviksi. Niinpä houkuttelin sitä suurella herkulla, vehnäleivällä. Sekään ei saanut sitä yrittämään ojan yli! Ei jäänyt muuta neuvoa kuin etsiä uusi reitti kotiin. Menin ojan yli Alvinin luo ja sanoin sille: ”Nyt lähdetään kävelylle. Pääset tutustumaan ihan uusiin paikkoihin.” Lähdin kävelemään, kukkoa kutsuen, peltotietä eteenpäin, kanalasta poispäin. Alvin ilahtui suunnattomasti. Se lähti päättäväisenä seuraamaan minua. Kävelimme kauniissa kesäillassa, minä edellä ja kukko perässä. Aina vain kauemmaksi kanalasta. Kiersimme mäen ja teimme mutkan jonka jälkeen käännyimme pihatielle. Sieltä kaarsimme peräkanaa jälleen kohti kanalaa. Yhtäkkiä Alvin näki tutun tarhan: ”Voi ihmettä, pääseekö täältäkin kotiin!” se sanoi. Ja venytti kukonaskeliaan, kiiruhti, juoksi, kunnes ohitti minut vauhdilla. Se paineli suoraan tarhaan, juoksi tikkaat ylös ja meni pikavauhtia kanojensa viereen orrelle nukkumaan.
Ja tiedättekö mitä: seuraavana päivänä se meni jälleen rouviensa kanssa - ihan vahingossa ja huomaamattaan - ojan yli samalle varjoisalle peltotielle. Kun tuli kotiinlähdön aika, Alvinpa otti johdon ja ohjasi kanasensa edellisenä iltana oppimaansa pitkää reittiä kotiin. Ei tarvinnut mennä ojan yli! Eipä se sitten niin hömelö kukko ollutkaan!
