Munia tuli tänään neljä, samoin eilen. Ihan sopiva tahti tämä. Munia tulee riittävästi varastoon, jotta voi leipoa ja tehdä munakkaita aina kun huvittaa.
Amelialla alkoi elämänsä eka sulkasato. Sillä homma hoituu näköjään yhdellä rysäyksellä. Kanaparka vaikuttaa lähinnä järkyttyneeltä. Se on vetäytynyt syrjään ja pysyttelee omissa oloissaan ihmettelemässä mitä oikein tapahtuu, kun kauniit sulat putoavat parissa päivässä. Höyhenet vaan pöllyävät ympäriinsä.
Petunia puolestaan on ottanut päivittäiseksi tavakseen livahtaa kanalan eteiseen ja lentää heinäkasan päälle. Alkaa olla jo vähän riesa. Yhtenä päivänä se lähti heinäkasan päältä eteenpäin olkipaalien väliin, vaikka matkan varrella oli pelotteena tyhjiä rehusäkkejä. Rohkea pikku kananen senkun rapisteli menemään paperisten rehusäkkien alla. Se hyvä puoli näissä seikkailuista on, että Petunia on oppinut käsikesyksi siinä samalla. Se kun on joka ikinen päivä kannettava takaisin kanalan puolelle, sitten kun kanalatoimet on hoidettu. Ihan kuin se jopa nauttisi tästä kanniskelusta. Yhtään ei pullikoi vastaan kun sen nostaa syliin.
Veera potpottaa ja pörhistelee ja kirkuu välillä. Sanoin sille, että mä en nyt kyllä millään haluaisi talvitipuja. Voi olla, ettei se kuunnellut.
Nuori Peppi osoitti viikko sitten vähän samanlaisia oireita. Mies tuli kanalasta ja sanoi, että tuolla tarvittaisiin varmaan manaajaa, koska Peppi makaa pesässä munien päällä ja kirkuu kuin riivaajan vallassa, kun sitä lähestyy.

No, tuo oli kertaluonteinen juttu. Ainakin tällä erää moiset oireet katosivat (ihan ilman manaajan apua

). Haluaisin, että tollaset tipuhommat hoidettaisiin mielummin keväällä.
