
Näimme heti, ettei jälki ollut sama kuin pari vuotta sitten minkin käydessä kanalassamme tappamassa 5 kanaa. Nyt tämä löytynyt kuollut nuori kana oli melkein kokonaan syöty. Epäilimme heti seudulla juoksevia metsästyskoiria.
juoksimme pihalle etsimään jälkiä ja kadonneita yksilöitä. Melkein itku tuli kun sieltä täältä puskista löytyi hätääntyneet mutta ehjät kukko ja kanat. Lopulta pihaan löysi pitkän ajan kuluttua vielä yksi kana ehjänä.
Naapuri osasi neuvoa, kenen metsästäjän koira saattoi olla kyseessä ja soitimme hänelle.No hänellä oli tosiaan koira ollut hetken kadoksissa ja tunnusti, että se oli tullut meidän pihalta. Uskoi itsekin, että hänen koiransa oli sen tehnyt, pahoitteli asiaa ja lupasi korvata kuolleet kanat. Hyvä niin.
Mutta mikä korvaa ihanan, kauniin, meillä kasvaneen kiltin Jaafet-kukon, joka oli meidän yksi komeimmista kukoistamme?! Tai nuoren tämän kesän nuorikkomme, poikiemme hellimän pikku Pörrön, joka olisi ihan kohta tullut munintaikään?! Kauheata menettää ne

On se kumma, että olemme kolme kertaa vain antaneet kanojemme itse hautoa meille tipuja ja kaikilla kerroilla on varsinkin kananuorikoille sitten käynyt huonosti. Ensimmäisellä kerralla oli vain yksi kukkotipu, se kuoli heti syksyn tullen itsestään, kai marekiin. Sitten saimme toissakesänä 5 tipua, joista oli 2 kukkoa ja kolme kanaa. Minkki tuli ja tappoi kaikki nuo nuoret kanat, kukot jäivät meille. Tänä kesänä kanat hautoivat yht. 4 tipua, joista vain yksi oli kana. Sen nyt koira söi. Ja koira ilmeisesti söi kokonaan tuon kukon, jonka siskot 2 vuotta sitten kuolivat minkin takia. Jotenkin tulee sellainen vaikutelma, ettei meidän pidä itse antaa kanojen hautoa tipuja. Lapset vain ovat niin kovin nauttineet omien tipujen syntymästä ja hoitamisesta. Ja onhan se myös meistä aikuisista ihanaa. Mutta yksikään oma kanatipu ei ole jäänyt eloon, on se tosi kumma juttu.
Kyllä alkaa olla ärsyyntynyt noihin metsästäjiin koirinensa
